Bo-Göran Lillandt tuntee Suupohjan kuukkelisuvut
jopa kahdeksan sukupolven ajalta

Bo-Göran Lillandt päästää kuukkelin vapaaksi. Numeroidun metallirenkaan lisäksi hän kiinnitti linnun jalkaan värirenkaita. Ne näkyvät kiikarilla, eikä lintua tarvitse enää tunnistamista varten pyydystää. Kuva: Mikko Lehtimäki.

Arja Kivipelto

TIUKKA. Puolivuotias kuukkeli rääkyy ja venkuroi Bo-Göran Lillandtin kädessä. Se sohii nokallaan tutkijan sormia, kun tämä ottaa hontelosta jalasta verinäytteen, nappaa pyrstöstä sulan sekä mittaa, punnitsee ja rengastaa linnun.

Sitten Lillandt avaa kouransa, ja kuukkeli numero 939 pyrähtää metsän siimekseen. Linnun tiedot päätyvät Lillandtin kortistoon, kunhan koittaa talvi, paperitöiden aika. Elo-syyskuussa mies tarkkailee kuukkeleita Suupohjassa Etelä-Pohjanmaalla - niin kuin on tehnyt jo 25 vuotena.

Hän pääsi 11-vuotiaana mukaan biologianopettajansa Nils Fritzénin ja isonveljensä Harry Lillandtin aloittamaan tutkimukseen. Alun perin kaksikon tarkoitus oli selvittää, olivatko seudun lintuharrastajat havainneet satunnaisia vaeltajia vai pesiikö tuolloin pelkästään Lapin lintuina pidettyjä kuukkeleita Kristiinankaupungin korkeudella.

Miehet järjestivät ruokaa sopivan näköisiin paikkoihin, ja muutamassa vuodessa löytyi 38 kuukkelia lähitienoilta, noin 120 neliökilometrin alalta. Ensimmäinen pesä keksittiin keväällä 1975 Tiukasta, Lillandtien kotimetsästä.

Sittemmin isonveljen into hiipui ja Fritzén jäi eläkkeelle, mutta pikkuveli sai kohtalokkaan kipinän.

Hän on laatinut kotiseutunsa kuukkeleista jo kaksi opinnäytettä, lopputyön Tammisaaren metsäopistoon ja pro gradun Helsingin yliopistoon. Nyt työn alla on väitöskirja Suupohjan kuukkelin metapopulaatiosta eli muuttoliikkeestä ja geenien vaihdosta eri alueilla elävien populaatioiden välillä.

Tutkijan kirjoituksia ovat julkaisseet useat tiedelehdet, kuten Condor Yhdysvalloissa, Avian Science Sveitsissä ja Hereditas Ruotsissa.

Lillandt on vähitellen kasvattanut tutkimusalan melkein 1500 neliökilometriksi. Tärkein menetelmä on yhä sama kuin 1970-luvulla: kuukkelien tarkkailu ja rengastaminen reviireihin sijoitetuilla ruokintapaikoilla.

Lillandt ja hänen kenttäapulaisensa Peter Uppstu pitävät ruokaa tarjolla vain niin kauan, kunnes kaikki kullakin reviirillä elävän perheparven jäsenet on tarkistettu tai rengastettu.

Näin tutkimus ei muuta lintujen ravintotilannetta niin paljon, että se vaikuttaisi populaatioiden kehittymiseen.

Ongelmia tuottavat tutkijan "tyhmäkuukkeleiksi" kutsumat linnut, joilta kestää kauan tajuta, että kannattaa tulla syömään valmiiseen pöytään.

"Sain vasta kesäkuussa kiinni viime vuoden viimeiset yksilöt", Lillandt toteaa. Hän ymmärtää viivyttelijöitä: valkoinen rasvapallo näyttää luonnottomalta. Syksyn 2002 laskennan mukaan Suupohjassa eli 252 kuukkelia 98 reviirillä. Lillandt pitää alueen kuukkelikantaa hämmästyttävän elinvoimaisena. Siellä kasvaa aika harvassa vanhaa, naavaista kuusikkoa, jollaista kuukkelin on uskottu tarvitsevan. Kristiinankaupungista Närpiöön johtavan tien varrella palstojen rajat erottuvat selvästi. Ensin tuore avohakkuu, sen jälkeen keskikokoista sekametsää, heti vieressä nuoria, hoikkia puita...

Suupohjassa on tänä syksynä liki 600 ruokintapaikkaa kuukkeleille. Kuva: Mikko Lehtimäki.

Rakenne johtuu 1900-luvun alussa tehdystä isojaosta, jossa metsät pilkottiin parinkymmenen hehtaarin palstoiksi siten, että jokaiseen sattui niin kitukasvuista suota kuin salskeaa männikköä.

Jakajien asema oli epäilemättä vaikea, ja Lillandt muistaa kuulleensa, että yksi maanmittausinsinööri ammuttiin.

Kuukkelille isojako koitui siunaukseksi. Se tuntuu toistaiseksi selviävän alueelle muodostuneessa eri-ikäisten metsien tilkkutäkissä. Jokainen itsellinen tilallinen on hoitanut omaisuuttaan tavallaan, eikä minnekään ole raivattu sellaisia valtavia aukioita kuin muualle Suomeen suuryritysten ja Metsähallituksen maille.

Lapissa kuukkelit pomppivat kulkijoiden ilona yhtenään, mutta eteläisempien metsien lajitoverit viettävät salamyhkäistä elämää. Edes Lillandt ei ole kohdannut kovin montaa kuukkelia muuten kuin ruokintapaikalla aamutuimaan.

Viime vuonna hän veti tutkimusta, jossa 20 kuukkelia varustettiin radiolähettimin. Tarkoitus oli selvittää, minne linnut päivisin katoavat.

Kävi ilmi, että ne oleskelevat eniten laajojen reviiriensä niissä osissa, joissa kasvaa naavakuusikoita.

Kun nuoret kuukkelit etsivät puolisoa ja vapaata reviiriä, ne lentelevät naapurustossa ja saattavat harhautua kauas. Sitten kun linnut ovat asettuneet yli neliökilometrin reviirilleen, ne eivät sieltä juuri poistu.

Ne solmivat myös parisuhteen iäksi; muutaman sadan parin aineistossa ei ole kuin jokunen avioero.

Yleensä linnut päätyvät korkeintaan kolmen kilometrin päähän syntymäpaikaltaan. Seuraukset ovat samat kuin liian eristyneissä ihmisyhteisöissä: sukusiitos rasittaa monia kuukkeliperheitä.

Onneksi perheparviin liittyy joskus tulomuuttajia, joilla on erilainen perimä kuin reviirin vakituisilla asukkailla. Jos pariskunnan toinen emolintu on tulokas, jälkeläisiä syntyy 4,6 kertaa enemmän kuin vanhemmille, jotka ovat samasta paikallisesta populaatiosta.

"Sukusiitos vähentää syntyvyyttä niin paljon, että se voi olla yksi syy siihen, miksi kuukkelit ovat huvenneet Etelä-Suomesta", uskoo Lillandt. Kuukkelimetsien laikut sijaitsevat etäällä toisistaan, eikä rohkeinkaan tulomuuttaja uskalla yrittää aukkojen yli uudelle reviirille.

Tulos sukusiitoksen merkityksestä on alustava, ja Lillandt on päätynyt siihen Lundin yliopistossa tekemiensä dna-analyysien avulla. Hän käyttää niin sanottuihin mikrosatelliitteihin perustuvaa geneettisen kartoituksen menetelmää.