Kuten tiedämme, minkki varastoi ruokaa muiden näätäeläinten tapaan huonompien aikojen varalle. Tämä käyttäytymistapa saattaa tehdä minkistä tietyissä olosuhteissa pahan pedon, jopa varsinaisen massatappajan. Minkki, joka huomaa päässeensä ruokaparatiisiin, tappaa mielin määrin saalista, ja suurin osa saattaa jäädä syömättä. Normaaliolosuhteissa pohjoisamerikkalaisessa ympäristössä, johon minkki on sopeutunut, tällaista käyttäytymistapaa ei esiintyne. Eihän Suomen olosuhteisiin sopeutuneiden näätäeläintenkään varastointivietti johda hulluihin tappamissessioihin. Suomalaisessa luonnossa on kuitenkin sellaisia ympäristöjä, joita minkin alkuperäisillä kotiseuduilla Pohjois-Amerikassa ei ole, ja juuri tällaisessa ympäristössä tappaamissessioita saattaa esiintyä. Yksi tällainen ympäristö on Itämeren saaristo.

Kun viime kesänä laskin saaristolintuja Närpiössä, sain surullisella tavalla nähdä tämän käyttäytymistavan läheltä. Laskin lintuja kahdessa erässä: ensimmäinen kierros toukokuun alkupuoliskolla ja toinen juhannuksen jälkeen.

Toukokuussa kaikki näytti hyvältä ja lintuja oli kaikkialla paljon. Merihanhia, haahkoja, mutta ennen kaikkea kalalokkeja pesi Närpiön saaristossa paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Peruslajien ohella löysin myös muutaman mielenkiintoisemman pesimälajin kuten ristisorsan, valkoposkihanhen ja todennäköisen merimetson harjoituspesän. Nuorilla merimetsoilla on tapa rakentaa ns. harjoituspesiä ennen sukukypsäksi tuloaan. Lisäksi saaristossa oli melko paljon vähälukuisia lajeja: räyskiä, merikihuja ja tyllejä löytyi sieltä täältä. Sen sijaan riskilöitä oli yllättävän vähän.

Myöhemmin, kesä–heinäkuun vaihteessa kaikki näytti ihan hyvältä aloitettuani laskennat Kristiinankaupaungin rajalta. Kun tulin tunnettuun Kaldonskärin saaristoon suunnilleen Närpiön puolessa välissä, ihmettelin eräiden luotojen hiljaisuutta. Vain lyhyen hetken jälkeen huomasin hirveän metelin suurehkossa kalalokkiyhdyskunnassa. Ajattelin merikotkan olevan saalistusmatkalla, tai ehkä metelin syy oli keväällä havaitsemani saaristohuuhkaja. Kesti vähän aikaa ennen kuin huomasin varsinaisen syyn: minkki ui kalalokinpoikanen suussaan lokkiluo-dosta naapurisaareen. Olisipa ollut haulikko mukana...!

Minkki pääsi kuitenkin turvaan saarelleen. Pidin ruokatauon läheisellä saarella. Ruoan tultua syödyksi ajattelin käydä tarkistamassa, löytyisikö suuresta 40 parin kalalokkiyhdyskunnasta rengastettavia poikasia. Tämä kalalokkiyhdyskunta ei ollut se mistä minkki oli tullut, vaan viereisen saaren suurempi yhdyskunta.

Emolintuja oli paikalla paljon, ja ajattelin saavani helposti käytettyä viimeiset CT-renkaani. Asteltuani maihin sain kuitenkin nähdä miten minkin varastoimisvietti toimii suomalaisessa saaristossa: puoliksi syötyjä, tapettuja, mutta ehyitä poikasia makasi saarella vino pino. Minkin tappamia poikasia oli reilusti yli 70, ja löysin ainoastaan kuusi elossa olevaa poikasta koko yhdyskunnasta.

Lähdin tarkistamaan tilannetta naapurisaarilta. Tulos oli siellä samanlainen, kalalokin poikasia makasi tapettuna kaikkialla, ja myös saarten merikihu- ja räyskäparit olivat saaneet kyytiä. Tukkasotkien pesät olivat tyhjiä, eivätkä edes ronskit harmaalokit olleet pärjänneet minkille – niidenkin jälkikasvu oli nollilla. Riskilöitä ei näkynyt lainkaan, ja tiiratkin olivat vähissä. Näky oli todella järkyttävä, miten yksi minkki (perheineen?) voi saada aikaiseksi tällaisen massamurhan? Minkki tai minkit olivat tuhonneet varmasti 300 lintuparin pesinnän! Ruotsinkielisessä Syd-österbotten -lehdessä oli myöhemmin kesällä useitakin kertoja yleisöpalstalla viitteitä siitä, että minkki olisi tappanut jopa kyhmyjoutsenen poikasia! Jos tämä pitää paikkaansa, on selvää ettei yksikään lintulaji pärjää minkkiä vastaan.

Laskenta jatkui hiljaisemmissa merkeissä seuraavat päivät, eivätkä Närpiön pohjoisosissa näkemäni minkit kohentaneet mieltä. Korsnäsin rajaseuduilla näin peräti kaksi minkkiä ja myös Gåshällanin entisellä merivartiostosaarella minkin jäljet olivat selvät. Paljon kysymyksiä nousi mieleen: onko minkkikanta aina ollut näin vahva Närpiön saaristossa, tai miten vähän meillä on lintuja kymmenen vuoden kuluttua? Yksi minkin aiheuttamista tuhoista saattaa olla jo näkyvillä. Minkki saattaa hyvinkin olla pääsyyllinen riskilän vähenemiseen närpiöläisessä saaristossa.

Riskilällä on suhteellisen tarkat vaatimukset pesän sijainnista: sopivia kivenlohkareita, joiden alle voidaan munia, on vain rajallinen määrä. Siten riskilä pesii usein saman kiven alla, tai ainakin samalla saarella koko elämänsä – muita paikkoja kun ei ole tarjolla. Jos minkki löytää riskiläyhdyskunnan, se saattaa hävittää koko saarikannan muutamassa vuodessa. Emot ja poikaset on helppo saada kiinni kivien alta, eikä tyhmien riskilöiden paikkauskollisuuskaan ole haitaksi! Tässä yhteydessä voin kertoa, että Närpiössä pesi satoja riskilöitä vielä 1970-luvulla, vuonna 1998 niitä oli enää alle 20 paria! Samaan aikaan Närpiön harva ruokkikantakin on hävinnyt.

Tuskin minkkikanta on kuitenkin aina ollut vuoden 1998 tasolla, muuten saaristossa ei olisi lintuja jäljellä kovinkaan paljon. Riskiläkannan väheneminen lienee kuitenkin pitkälti minkin syy. Keskusteltuani Hans Hästbackan kanssa sain tietää, että minkki kuuluu Närpiön saariston vakioasukkaisiin, ja myös vuotuiset verilöylyt kuulunevat asiaan. Olen kuitenkin liikkunut aika paljon itsekin saaristossa, mutta en ole ennen nähnyt näin laajaa tuhoa. En ole nähnyt myöskään näin paljon minkkejä, eikä paikallisessa lehdistössä ole ollut näin laajaa ihmettelyä minkin tekosista kuin tänä kesänä. Väistämättä tulee mieleen, että ovatko Korsnäsissä viime vuoden lopulla ”vapautetut” minkit muuttaneet Närpiöön?

Se ainakin on selvää, ettei minkki missään muodossa – tarha- tai villiminkkinä – sovi kovin hyvin saaristomaisemaan. Vaikka jo kerran villiintynyt minkki aina tullee kulumaan Suomen luontoon, voidaan vain toivoa, että edes nykyaikainen ”eko-anarkisti-hulluus” ottaa jonkin toisen muodon. Muuten suomalaisen saaristolinnuston saattaa ainakin paikallisella tasolla käydä huonosti. Kukaan ei hyödy ”iloisesta vapaasta minkistä”, ei edes häkkioloihin sopeutunut minkki, puhumattakaan tarhaajasta. Myös kunnollisten luonnonsuojelijoiden maine saattaa kärsiä, mutta erityisesti kärsimään joutuvat saaristomme siivekkäät asukkaat.

Viimeksi muokattu 11.1998 © Ismo Nousiainen ym.
Kommentit ja viestit Ismo.Nousiainen@dlc.fi